Kävin elokuussa Pariisissa OECD:n järjestämässä konferenssissa, jonka otsikkona oli ”Kirjastot ja yliopistot”. Tapahtuman tavoitteena oli miettiä, miten kirjastoja voidaan auttaa kriisissään. Nehän ovat jo vuosia olleet oravanpyörässä, jossa tieteellisten lehtien jatkuva hinnannousu pakottaa tilausten karsimiseen, joka puolestaan panee kustantajat nostamaan hintojaan, jolloin taas karsitaan ja niin edelleen.
Mielenkiintoista konferenssissa oli se, että kriisi nostettiin korkeammalle tasolle koskemaan itse tieteellistä tiedonvälitystä. Tässäkin kustantajat ovat ”pahan pojan” asemassa. Ne ottavat tutkijoiden tulokset julkaistavakseen sekä käyttävät lukuisten tutkijoiden aikaa toimituskunnissa ja artikkelien tieteellisyyden arvioijina vastikkeetta. Lehdet kuitenkin myydään takaisin tiedeyhteisölle suurella voitolla (esimerkiksi Elsevier-kustantamon voitto on viime vuosina ollut 40 prosentin luokkaa). Tämä käy yliopistoille kalliiksi.
Vaikka perinteistä mallia puolustettiinkin, konferenssin pääasiallinen tulos oli, että muutos on saatava aikaan. On luotava julkaisukanavia, jotka ovat joko maksuttomia tai ainakin suurkustantajia merkittävästi halvempia. Etenkin kaksi vaihtoehtoa puhuttivat: OAI (Open Archives Initiative) ja SPARC (Scholarly Publishing and Academic Resources Coalition). Edellinen kehittää teknisiä työkaluja tutkijoiden omaehtoiseen julkaisemiseen, jälkimmäinen taas tukee ja kannustaa vaihtoehtoisia verkkolehtiä. Kun tutkijat ryhtyvät itse julkaisemaan verkossa, kustantajien on muutettava hinnoittelupolitiikkaansa, jolloin niidenkin lehtiä voi taas tilata, kuului ajatus.
Konferenssi päättyi yleiseen tyytyväisyyteen, olimme päässeet hienoon lopputulokseen. Mutta mutta. Tämän hetken todellisuus on kuitenkin ankea: vain alle yksi prosentti tieteellisistä tutkimuksista julkaistaan vapaasti verkossa. Perinteisen referee-järjestelmän murtaminen on siis varsin vaikeaa. Tutkijan on julkaistava arvostetuissa lehdissä saadakseen kollegoittensa arvonantoa sekä toisaalta jatkotutkimuksen kannalta elintärkeitä impaktipisteitä. Euroopan yliopiston kirjaston johtaja Hans Geleijnse totesikin, että nuorten tutkijoiden on myytävä sielunsa suurille kustantajille pärjätäkseen kilpailussa.
Kirjastot jatkavat kurimuksessaan, mitään helppoa ratkaisua kustannuskriisiin ei ole näköpiirissä. Yhdyn kuitenkin konferenssin loppupäätelmään, että luovuttaa ei saa. Pitää olla proaktiivinen, on etsittävä ja luotava vaihtoehtoja nykyiselle menolle. Tämä ei ole yksin kirjastojen, vaan nimenomaan yliopistojen ja laajaa kansainvälistä yhteistyötä vaativa asia. Mutta ensin ongelma on tiedostettava, jotta päästäisiin liikkeelle.